Junan toistuva jyrinä sai minut palaamaan ulkomaailman ajatuksiin. Niin paljon kuin yritän, en voi kuvitella kaaosta ja hämmennystä ulkopuolisten kiihkeässä mielessä, jatkuvaa rottarotua, ahneutta, itsekeskeistä minua, minua, minua. Miten ihmiset voisivat elää täyttä ja merkityksellistä elämää ajattelemalla vain itseään? Koko kasvatukseni, koko olemukseni näyttää kapinoivan ajatusta vastaan. Ymmärrän, että heidän junansa voivat olla nopeampia tai heidän teknologiansa kehittyneempiä, mutta tämä kalpenee verrattuna yhteisömme harmoniaan ja kunniaan. Vieressäni istuva vanha nainen menee töihin, ja hänen vieressään oleva nuori mies on tasa-arvoinen siinä mielessä, että he antavat yhteisölle mahdollisimman paljon takaisin. En usko tähän, vaan tiedän sen koko itsessäni. En voi kuvitella stressiä siitä, että joudun päättämään, mitä tehdä joka päivä, enkä painetta huolehtia siitä, onko minulla riittävästi keinoja selviytyä, saati pyrkiä. Ei, on järkevää, ettemme ole yhteydessä ulkomaailmaan. Miten voisimme edes luoda yhteyksiä, jotka riittäisivät meille niin hyvin, että he kaipaavat jatkuvasti enemmän – olemme niin valtavan erilaisia. Uskomaton onni syntyä tänne.