Kansalaisfoorumilla istun isoäitini vieressä. Tarkastelemme uusimpia ilmastonmuutokseen sopeutumista koskevia suunnitelmia, jotka ovat kaikenikäisten kansalaisten yhdessä suunnittelemia. Päätökset eivät ole helppoja, mutta ne ovat avoimia ja perustuvat parhaaseen saatavilla olevaan tietoon. Hän muistaa ajan, jolloin tulevaisuus oli jotain kontrolloitavaa ylhäältä alaspäin suuntautuvilla strategioilla, jotka yrittivät lukita sen sisään. Mutta tänään me kohtelemme sitä enemmän kuin jaettua horisonttia, jota muovaavat todisteet, muisti ja huolenpito. Hyväksymme epävarmuuden, mutta emme jätä sitä huomiotta. Ennen suuria päätöksiä järjestämme luontokonsultaatioita. Tutkijat, taiteilijat, kansalaiset, nuoret ja vanhat, kokoontuvat tulkitsemaan ekosysteemien signaaleja osana demokraattista prosessiamme. Kysymme: Mikä on oikein meidän jälkeemme tuleville? Mitä elävä maailma tarvitsee menestyäkseen? Kohtelemme luontoamme kumppanina, jonka kanssa teemme yhteistyötä. Gran sanoo, että instituutiomme ovat muuttuneet. Hallitsemme nyt äänen ja rakenteen tasapainon, kokoontumisten, paikallisten aloitteiden ja yhdessä toimivien vastuullisten instituutioiden kautta. Oikeudenmukaisuus ei pysähdy tuloihin tai identiteettiin. Hiilibudjetti jaetaan sukupolvien kesken ja hoitovirrat kulkevat ikäsidonnaisten järjestelmien kautta. Teknologiaa ei palvota. Sukupolvien väliset paneelit arvioivat kaikki merkittävät innovaatiot. Euroopan unioni, johon kuulun, on yhteistyöhön perustuva ääni, joka rakentaa sopimuksia, jotka kestävät, mutta eivät kuitenkaan välttele erimielisyyksiä, kun on kyse oikeudenmukaisuudesta, ilmastosta tai rauhasta. Tulevaisuus tuntui kaukaiselta. Näen sen kaikissa päätöksissämme.