Yleinen suuntaus länsimaisissa demokratioissa on selvä. Siirtyminen nollatuntisopimuksiin tai väliaikaisiin työpaikkoihin, mikä vähentää työsuhdeturvaa, alentaa palkkoja ja vapauttaa tietyt työtyypit vähimmäispalkkatakuista. Näin tapahtui myös Euroopassa, esimerkiksi lähetettyjä työntekijöitä koskevan direktiivin (2016/1234/EU) 3 artiklan 3 kohdassa, jossa liikennealan työntekijät vapautettiin vähimmäispalkasta. Samaan aikaan yhä useammat valkokaulusalan työntekijät palkataan ulkopuolisiksi konsulteiksi epävarmoilla sopimuksilla, jotka ovat uskomattoman stressaavia eivätkä jätä turvallisuutta. Miksi teemme näin, miksi ainoa keskustelu keskittyy "kilpailukykyyn" ja tehokkuuteen, kun taas me torumme itseämme siitä, että työllistäminen on korkeaa, mutta vain näiden hirvittävien työolojen ja sopimusten vuoksi? EU:n olisi investoitava enemmän resursseja sellaisten politiikkojen ja suositusten tukemiseen, joilla pyritään parantamaan koulutusalaa sekä luomaan paremmat ja turvallisemmat työolot. Mutta jos päätöksentekoprosessi ei ole vain yksipuolinen, toisin sanoen yrityksiltä EU:n komissiolle, eikä siinä oteta huomioon nuorempien sukupolvien ja työntekijöiden ääniä, miten tämä muutos voi edes tapahtua?