Minusta tuntuu, että olemme siirtyneet sukupolvien välisestä "positiivisen summan" ajattelutavasta "nollasumman" ajattelutapaan. Piirakka ei kasva enää suuremmaksi – nyt kysymys kuuluu: Vaadinko palani piirakasta vai jätänkö osan muille sukupolville? Kaksi perustavanlaatuista suuntausta on aiheuttanut tämän muutoksen käsityksissä: Väestörakenteen muutos ja ilmastonmuutos. Kahden tuhoisan maailmansodan jälkeen Eurooppa ja suuri osa maailmaa tekivät uskomattoman paluun 1900-luvun jälkipuoliskolla: Taloudet kasvoivat, innovaatiot paransivat elämänlaatua, globalisaatio ja vapaa kauppa muuttivat ylellisyystuotteet kohtuuhintaisiksi hyödykkeiksi. Lupaus sukupolvien välisestä sosiaalisesta ylöspäin suuntautuvasta liikkuvuudesta oli uskottava: "Haluan, että lapseni saavat sen paremmin kuin minä" oli järkevä ideaali. Mutta näyttää siltä, että 90-luvulta lähtien piirakka on hitaasti lakannut kasvamasta – ainakin Euroopassa. Minulla ei ole sellaista käsitystä, että millenniaalit ja Z-sukupolvi olisivat kovin optimistisia tulevaisuuden suhteen. Yhteiskuntamme vanhenevat, mikä johtaa lopulta sosiaaliturvajärjestelmiemme romahtamiseen. Samaan aikaan olemme matkalla kohti yhä lämpimämpää ilmastoa, jolla on vakavia vaikutuksia tulevaan hyvinvointiimme ja turvallisuuteemme. Miksi meidän pitäisi maksaa terveydenhuolto- ja eläkejärjestelmiin, joita emme usko koskaan hyötyvämme itsestämme? Kuinka halukkaita olemme hillitsemään omaa kulutustamme ja tekemään kompromisseja elämänlaatumme suhteen ilmastonmuutoksen torjumiseksi? Olemme menettäneet sukupolvien välisen solidaarisuuden, koska meiltä puuttuu uskottavia myönteisiä visioita.