Kun puhumme sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta, keskitymme usein siihen, mitä jätämme jälkeen – velkaan, ilmastokysymyksiin ja korjattaviin järjestelmiin. Usein unohdetaan kuitenkin jotain syvempää: Nuorempien sukupolvien tietoisuuden taso kehittyy nopeasti. Tekoälyn tavoin heidän tietoisuutensa ja herkkyytensä kasvavat eksponentiaalisesti. Lankeamme kuitenkin samaan vanhaan ansaan – olettaen, että ”tiedämme paremmin”, että elämäntapamme on parempi. Näin ei rakenneta siltoja. Se rakentaa seiniä. Se luo yhteyden katkeamista, ei viisautta. Ja viisaus vain laskeutuu sinne, missä luottamus on olemassa. Monille nykynuorille ikä yksin ei ole enää syy luottaa – kyse on aitoudesta, merkityksellisyydestä ja yhteisestä ymmärryksestä. Jos vanhemmat sukupolvet eivät löydä uusia tapoja ilmaista viisauttaan, se voi haalistua ennenkuulumattomasti. Sen sijaan, että istuisimme tämän todellisuuden kanssa, kiirehdimme usein ratkaisuihin. Politiikat, kampanjat – hyvää tarkoittavia, mutta usein väärin diagnosoituihin ongelmiin perustuvia. Et voi korjata suhdetta, jos et ole ymmärtänyt repeämää. Tietoisuuskuilua ei voi kuroa umpeen välineillä, jotka eivät kosketa sen sydäntä. Mitä sitten tarkoittaa vanhempien sukupolvien tietoisuuden lisääminen? Ehkä se alkaa uusilla käytännöillä: syvempi kuuntelu, ruumiillistunut ennakointi ja yhteiskehittäminen sukupolvien yli. Työkalut, kuten mukaansatempaava tarinankerronta, virtuaalitodellisuus ja kollektiivinen mielikuvitus - erityisesti lasten kanssa - voivat auttaa meitä tuntemaan tiemme ymmärrykseen. Koska vasta kun todella ymmärrämme kuilun, voimme alkaa kuroa sitä umpeen.